Karppitatuointi

Koko nuoren elämäni kestäneen laihdutusprojektin jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, ettei kukaan tiedä laihduttamisesta mitään. Syö kalaa. Mutta ei rasvaa. Rasvainen kala käy, kunhan se on luomukala. Älä syö banaaneja, niissä on nopeita sokereita. Syö banaaneja. Älä syö leipää. Leipää voi syödä, kunhan se on ruisleipää. Tosin ruis voi ärsyttää vatsaa. Älä syö suklaata, mutta muista joskus syödä sitä. Vältä lisäaineita. Suosi Lightia. Kunhan se on luomua, ja muista syödä kalaa.

Entäpä liikunta? Kävele töihin, mutta muista, että se ei riitä. Juokse. Nosta painoja neljästi viikossa. Ui. Joogaa. Muista pilates, venyttely, lämmittely, jäähdyttely ja juokse lisää. Älä tee liikaa, liika on pahasta, mutta se mitä teet nyt, on todennäköisesti liian vähän. Siinä vaiheessa kun yrität yhdistää nämä kaksi, syödä terveellisemmin ja treenata paremmin, olet todennäköisesti viidakossa, jossa jokainen on oikeassa eikä kukaan ole toistensa kanssa samaa mieltä. Ja tulokset antavat odottaa itseään, joulusta juhannukseen ja syksyn kuntospurtista aina seuraavan kesän bikinikauteen. Ostamasi kuntosalikortti lakkaa motivoimasta kun väsyttää, housujen nappi painaa vatsaa kipeästi ja paras kaverisi näyttää yhä paremmalta kuin uskot koskaan voivasi näyttää, vaikka söisit pelkkää tapettia ja juoksisit kuuhun ja takaisin.

Kaksi kuukautta sitten heitin Nutriletit hevon kuuseen, syötin light-jogurtit kissoille, tungin kaikki ”motivaatiovaatteet” kokoa 34 yhteen ja samaan pussiin ja heitin pussin autotalliin. Motivaatiovaatteet eivät toimi. Leipä ei toimi. Ruokailu kerran päivässä ei toimi, eikä ruokailu 6 kertaa päivässä tuonut muuta kuin hirveän suklaahimon. Kalorirajat ovat paholaisen keksintöä, sillä niiden mukaan levy fazerin sinistä vastaa 12 isoa banaania. Tai 400 grammaa lohta. Joten kalorilaskuri sai myös mennä, itse asiassa samasta ovesta kuin joogamatto, kahvakuula ja se tiedosto, jolle olin ladannut nopeatempoista juoksumusiikkia, jonka tahdissa en jaksanut juosta.

TÄMÄ ON MINUN KEHONI! Minun kehoni, joka turpoaa iltaa kohden niin että housujen nappi ei mene kiinni. Minun ihoni, joka ei ole ymmärtänyt, että saadessani ensimmäiset rypyt silmiin akneongelmien olisi viimeistään pitänyt väistyä. Minun pääni, joka pilkkii leukaa vasten joka iltapäivä, minun kehoni, johon sattuu, jota kivistää, ja minun vatsani, joka toimii suunnilleen yhtä hyvin kuin entisen Neuvostoliiton ihmisoikeudet.

Kaksi kuukautta sitten tunnustin itselleni, etten voi hyvin. Painoa oli 69,9 kg 165 senttiä pitkässä varressa, täsmälleen samat lukemat kuin 12 kk ja 47 dieettiä sitten. Jännä miten toimivia dieettejä sitä löytääkään. Hyväksyin hammasta purren sen tosiasian, ettei yksikään kirja, yksikään asiantuntija eikä yksikään lääkäri voi sanoa, mikä on minun stressin ja nuoruuden bulimian raatelemalle keholleni se OIKEA TIE. Miten minä voin hyvin, se on löydettävä itse.

En ole vielä valmis, en lähelläkään, mutta olen oppinut jotakin. Ja opin koko ajan lisää. Kahden kuukauden aikana painoa on tippunut 4 kiloa, senttejä vyötäröltä lähtenyt viisi (HALLELUJA!), samat housut menee päälle niin aamulla kuin saman päivän iltana (UNBE-FUCKING-LIVEABLE) ja tämä nainen jaksaa hieman paremmin.

Tämä nainen syö karpisti.

Hiilihydraattimäärät vaihtelevat tällä hetkellä 20 ja 60 gramman välimaastossa. En ole asiantuntija, mutta ei tarvita insinööritutkintoa osoittamaan, että neljän vuoden ”Emme voi diagnosoida mitään Terv. TK” -vatsavaivat ovat parantuneet, kun olo ON parempi, vyötärö kapeampi ja jatkuva nälkä poissa.

Haluan oppia lisää kropastani, ja haluan ennen kaikkea löytää liikunnan, josta kroppani tykkäisi (tähän mennessä hylättyjen listalla: baletti, jooga, pilates, pumppi, intervallijuoksu, työmatkakävely ja pyöräily).

Haluan näyttää hyvältä alasti!

En ole vielä tyytyväinen siihen mitä 66-kiloisen peilikuva näyttää, sillä olen nainen, ja nainen, joka on tyytyväinen siihen miltä näyttää, on joko salaa syntynyt mieheksi tai hullu. Mutta koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, alla kuvat ihanasta keskivartalostani 69,9 -kiloisena huhtikuun loppupuolelta:

Jeb. Ja kesäkuun alussa otetut kuvat, väliä noin 5 – 6 viikkoa:

Vaikka kaikki maailman ihmiset sanoisivat yhdestä suusta, että leipä on se joka tiellä pitää, niin tämä tyttö ainakin menee nykyisin munalla töihin (ehhee..), sillä JOTAKIN perää tässä mysteerisessä rasvan kiskomisessa on.

Ajankohtaisempia kuvia lataan seuraavissa posteissa, samaan aikaan kun saan väsättyä itselleni treeniohjelman. Sellaisen, josta voisin tykätä. Jolla näkisin tuloksia ilman että hajottaisin kroppaani lisää! Ehkä jo tänä juhannuksena…